Hetkeen en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa, saamaton kun olen. Viikonloppuna innostuin läträämään viinan kanssa, ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen. Menipä taas. Ahmin kun pääsin kotiin ja jatkoin samaa hommaa koko seuraavan päivän, toki vessan pöntön reunalla välillä nuokkuen. Havaitsin myös että kämppikseni rajoittaa tätä toimintaa ikävällä tavalla, onneksi olen muuttamassa pian toiseen asuntoon, asuntoon jossa saan sekoilla ruuan kanssa aivan kuten lystään. Todella tervehenkiset ajatukset taas tänään, hävettää ihan, mutten jaksa välittää.

Sitä katsoo elämää ihan uudesta vinkkelistä tyhjennettyään jääkaapin sisällön vatsalaukkunsa välityksellä viemärin vietäväksi, oikeastaan ei, mutta pakko myöntää että bulimointi tuntui ihanan tutulta ja turvalliselta. Hyi minua, menee melkein pro-meiningin puolelle (ehkä on mennyt aikaisemminkin, mutta väliäkö tuolla, tuskimpa kenelläkään on oikeutta minun toimintaani ja anonyymejä ajatuksiani arvostella)

Viikonlopun Repsahdus isolla R:llä aiheutti suunnatonta itseinhoa jälkikäteen, mutta muuten olo on ollut varsin mitäänsanomaton. Terapeuttinikin sanoi että minulla ei ole anoreksiaa, joten siitä sitten käänsin itselleni uuden syyn laihduttaa vielä muutama kilo. Kiitos vitusti näistäkin paranemistani edistävistä sanoista. Hän ei myöskään kommentoinut sitä, että kerroin ajattelevani kaloreita ja laihduttamista lähes päätoimisena aktiviteettinani, kai se on minulle ihan aiheellistakin. Vitun oksettava läski.

Elämäni on kokonaisuudessaan paskaa, kuinka sen faktan voisinkaan sivuuttaa. Jos minulla olisi munaa, riistäisin itseltäni hengen. Ai miksikö? Hm, kuinka sen muotoilisi, minun elämäni on tyhjää, sisällötöntä, kiloja ja kaloreita, senttejä mittanauhassa. Tuntuu että nykyaikana kaikki tarkkailevat painoaan ja kontrolloivat syömistään, miksi sitten joillakin se ampuu yli, menee liiallisuuksiin niin että se syö koko muun elämän? Kaikki lakkaa merkitsemästä ja laihuudesta tulee elämänsisältö. Miksi. Saatanan yhteiskunta, perkeleen odotukset, vitun kauneusihanteet!

Anteeksi härski kielenkäyttöni, mutta minua suorastaan ottaa päähän tällä hetkellä tämä sairaus. Se supistaa elämän niin olemattoman pieneksi, surkeaksi ja uuvuttavaksi. Ei hetkeäkään jolloin saisi olla rauhassa. Olen päässyt pahimmista anoreksia-ajoista eteenpäin, huimastikkin. Pakko-liikunta on huomattavasti vähäisempää, voin istua. Kuulostaa varmaan normaalin/vähemmänkin normaalin ihmisen korvaan kummalliselta ilon-aiheelta, mutta joskus oli aika kun minä en Voinut istua. Joten iloitsen edes tästä muutoksesta. Olen huomannut että laihtuakseen ei tarvitse liikkua 24/7, pelkkä ruokavalion säännöstelykin riittää. Pitäisikö minun laihduttaa? Ei, mutta sairaspääni on toista mieltä, tästäkin asiasta.

Äh, meneepä taas sekavaksi. Ensin kiukkuan tätä paskaa ja sitten puhun siitä kuin se olisi ihan "normaalia", helvetin ristiriitainen ihminen, ei voi muuta todeta.

Todella sekava vuodatus taas, ottaa selkoa ken haluaa, alan vain olla todella väsynyt tähän syömistaisteluun ja ainaiseen itseni tarkkailemiseen, haluaisin elämäni takaisin, miksi se on niin helvetin paljon pyydetty...

Olen yllättynyt, joku lukee sittenkin, en lähde spekuloimaan syitä moiseen, mutta kiitos kommenteista. Taas valveilla, eihän kello ole vasta kuin jonkinverran yli kolmen, suhteellisen normaalia minulle. Kevät näyttää saapuvan huimaa vauhtia, hyvä niin, alkaa tämä helvetinmoinen palelu jo riittää. Tunnen olevani tienristeyksessä, pitäisi päättää kumpaan suuntaan lähteä. Jatkanko matkaani syvemmälle itseeni, sairauden luomaan illuusioon vai käännynkö kannoillani kohti oikeaa elämää.

Varmasti jonkun olisi helppoa sanoa, tietenkin kohti elämää, minulle se ei ole niin yksiselitteistä, sairaat ajatukset valtaavat mieleni päivä päivältä uppoan syvemmälle, halusin tai en. Tiedän että jos valitsen viisaasti, voin vielä oppia elämisen jalon taidon, mutta sitä en osaa sanoa, onko minulla voimia kääntää nämä kaikki negatiiviset ajatukset itsestäni voimavaraksi. Se on suuri urakka, jossa en ole koskaan onnistunut.

Miksi sitten hylkäisin, tämän kalorien ja kilojen täyteisen elämän, laihuuden ihannoinnin ja laihduttamisen kierteen? Suoraan sanottuna, se on perseestä. Tyhjää ja puuduttavaa, pakkomielteistä ja masentavaa. Mikään ei ole riittävää, mikään lukema vaaán näytöllä ei ole riittävän pieni. Onhan se tullut aikaisemminkin todettua. Jos uskaltaisin lakata pelkäämästä, kaikki voisi muuttua, minun elämästäni voisi vihdoinkin tulla elämisen arvoista, aitoa, oikeaa.

Olen kulkenut tämän tien niin kovin monta kertaa, miksi uskoisin niihin valheisiin joita pääni syytää? Sitten kun olet laiha, olet kaunis, ihailtu, kadehdittu, rakastettu...ei se mene niin. 

Tiedän sen, ja siksi mietin, haluanko uhrata taas vuosia elämästäni, tuhlata ne tähän säälittävään ja merkityksettömään projektiin joka ei ikinä tule päätökseen? Olen tainnut oppia näistä vuosista jotain, oikeastaan aika paljonkin. Oppia ymmärtämään itseäni. Oppia ymmärtämään näitä ajatuksieni kulkemia reittejä. Viisastunut? En nyt sentään.

Mutta minä en ole riittävän laiha alkamaan parantua, kuulostaako mahdottomalta yhtälöltä? Luultavasti, mutta niin minun pääni sanoo. Vielä neljä kiloa, sitten voin alkaa elämään. Hah. Säälittävää ja valheellista, miksi kuitenkin uskon niin? Jospa tällä kertaa se riittäisi, kilomäärä vaaán näytöllä olisikin sopiva, kerrankin riittäisin itselleni? Minä en huijaa ketään, en edes itseäni. Minun pitäisi hankkia elämä, tässä ei ole mitään järkeä.

Kaipaan rakkautta, kaipaan hymyä, kaipaan alkoholia, kaipaan ystäviäni.

Kun koko elämä on "sitten kun..."

Olo on ollut neutraali, mitääsanomaton suorastaan. Hengittänyt tätä saastunutta ilmaa keuhkoihini, tuntuu kuin tukehtuisin, mutta kuitenkaan en pysty kertomaan kenellekkään miltä minusta oikeasti tuntuu. Valehtelen ja vedän kasvoilleni hymyilevän naamion. Ainoastaan internetissä, pystyn kertomaan rehellisesti (joskin kaunistellen) kuinka minulla oikeasti menee. En halua olla perheelleni ja läheisilleni vaivaksi, huolestuttaa heitä turhantähden. Olen ollut sairas jo niin monta vuotta, hyviä ja huonoja kausia, kuinka he enää jaksaisivat katsoa kun teen uutta romahdusta. Olenko minä romahtamassa? En tietenkään. Minähän olen elämäni kunnossa, syön x sataa kaloria päivässä, vihaan itseäni päivä päivältä entistä enemmän, kun katson peiliin näen helvetinmoisen valaan. Kuitenkin vaaka sanoo että alaspäin on tultu lähes kymmenen kiloa. Vielä matkaa tavoitteeseeni. Tavoitteeseeni joka saa riittää (uskonko tähän paskan jauhantaan itsekkään. Hm. En)

Kukaan ei näe minun pääni sisälle, ei edes psykiatrini, hänellekkin valehtelen päin naamaa, jauhan menneestä elämästä vaikka pitäisi puhua nykytilanteesta. Sairas pääni kääntää tämänkin asian minua vastaan, en ole riittävän laiha kun kukaan ei huomaa laihtumistani. Niinhän se on saatanan mammuutti.

Läski mikä läski, siitä ei pääse yli eikä ympäri.

Tänään on toisaalta ollut ahdistunut ja toisaalta turtunut olo, kuinka se on mahdollista, en tiedä. Nousin vuoteesta vähän ennen viittä iltapäivällä, ruokin kissat ja kanin, selasin käyttämäni keskustelupalstat läpi, tupakoin, puin ylleni...aika normaalia, eikö? Noh, noin seitsemän aikaan lähdin sitten ulkoilemaan, tarkoituksenani antaa hieman liikuntaa näille läskeilleni. Hm. Kävelin kauppa-ryppäälle ja huomasin koko ajan tarkkailevani ihmisiä, jotenkin tavanomaista tarkemmin, tunne oli pelko. Jotenkin nuo raiskaukset ovat saaneet minun tuntosarveni herkistymään, kaikki voivat olla potentiaalisia raiskaajia, etenkin ulkomaalaiset, keski-ikäiset ja nuoret miehet, humalaiset, amis-pojat...kukaan ei ole turvassa epäilyiltäni tai oikeastaan kaikki ovat epäiltyjä.

Tietenkin tänään oli liikenteessä tavanomaista enemmän juoppoja jotka ottivat asiakseen kommentoida ulkoista olemustani, minun pitäisi selkeästi muuttua maskuliinisemmaksi jotta saisin kulkea rauhassa. Niille känni-ääliöille on ihan sama olenko nuori,vanha, lihava, laiha, ruma, kaunis, kunhan vaan olen nainen. Oksettavaa, todellakin. Jos minulla olisi lapsia en antaisi heidän liikkua noilla kujilla yksin, pelkäisin varmaan kuollakseni heille sattuvan jotain pahaa. Maailma on nykyään niin sairas paikka.

Ei siinä että tarkoitukseni olisi hankkia lapsia, ei suinkaan. Lapsia tässä maailmassa riittää, yksinäisiä, perheettömiä, pahoinpideltyjä ja kaikin mahdollisin tavoin satutettuja. Miksi pitäisi tehdä lapsia vain lisääntymisen vuoksi, kun niin moni lapsi kaipaisi omaa kotia ja rakkautta. Jos joskus hankin lapsia/lapsen niin adoptoin, ehdottomasti. Toisekseen minulla ei ole edes mahdollista saada omia lapsia.

Ystäväni kutsui minut tänään hänen luokseen iltaa viettämään, en edes vaivaantunut ilmoittamaan etten tule, todella epäkohteliasta ja itsekästä käytöstä. Minun sietäisi hävetä. Ehkä sitten kun pääsen tavoitteeseeni, jospa sitten uskaltaisin juodakkin hieman. Olen miettinyt että kuinkahan nasevasti kolahtaisi päähän tällä hetkellä, kun syöminen on mitä on? Varmaan aika kiitettävästi, jopa minulla jolla on uskomattoman hyvä viinapää puolitoista metriseksi nais-ihmiseksi. Ei varmaan montaa kaljaa vaatisi.

Eilen illalla mietin syömishäiriötäni, aijonko koskaan täysin parantua? Kyllä minä aijon, en vain oikein tiedä milloin. Ehkä jonain päivänä. Luulen kuitenkin että kalorilaskurin pörräämistä en kykene pysäyttämään, se on kuitenkin kuulunut elämääni jo ainakin seitsemän vuotta. Eikä se itsessään haittaa, vähäsen rajoittaa toki, mutta sen kanssa on oppinut elämään. Pakkokai sitä on ollut.

Ostin tänään itselleni uuden suloisen skottiruudullisen laukun, aika herttainen. Lisäksi löysin minulta uupuvan Diablon levyn hintaan kuusi euroa, sekä samettiset balleriinatossut <3 Negatiivistahan tässä shoppailussani on se, että tilini tyhjenee uhkaavaa vauhtia, vuokrakin pitäisi yli huomenna maksaa ja olen jo oikeastaan kaikki saamani etuudet tälle kuulle käyttänyt *viheltelee* Sellaista se materialistin elämä on, koko ajan saa olla kusi sukassa että onko tilillä katetta, kun ruokaakin pitäisi ostaa (rehut on yllättävän kallitta näin talvella) ja laskutkin maksaa. Minä shoppailen ahdistukseeni, masennukseen, onnen ja surun tunteisiin, tyhjään oloon, haaveiluun, turtumukseen... oikeastaan kaikissa tunnetiloissa. Täytän tätä sisäistä tyhjiötä ja yksinäisyyttä materialla. Se on minun keinoni saada edes hetkeksi hyvä olo, jonka jälkeen iskee luonnollisesti hetkellinen morkkis, mutta se on sen arvoista. Paska ihminen, minkäs teet.