Olen yllättynyt, joku lukee sittenkin, en lähde spekuloimaan syitä moiseen, mutta kiitos kommenteista. Taas valveilla, eihän kello ole vasta kuin jonkinverran yli kolmen, suhteellisen normaalia minulle. Kevät näyttää saapuvan huimaa vauhtia, hyvä niin, alkaa tämä helvetinmoinen palelu jo riittää. Tunnen olevani tienristeyksessä, pitäisi päättää kumpaan suuntaan lähteä. Jatkanko matkaani syvemmälle itseeni, sairauden luomaan illuusioon vai käännynkö kannoillani kohti oikeaa elämää.

Varmasti jonkun olisi helppoa sanoa, tietenkin kohti elämää, minulle se ei ole niin yksiselitteistä, sairaat ajatukset valtaavat mieleni päivä päivältä uppoan syvemmälle, halusin tai en. Tiedän että jos valitsen viisaasti, voin vielä oppia elämisen jalon taidon, mutta sitä en osaa sanoa, onko minulla voimia kääntää nämä kaikki negatiiviset ajatukset itsestäni voimavaraksi. Se on suuri urakka, jossa en ole koskaan onnistunut.

Miksi sitten hylkäisin, tämän kalorien ja kilojen täyteisen elämän, laihuuden ihannoinnin ja laihduttamisen kierteen? Suoraan sanottuna, se on perseestä. Tyhjää ja puuduttavaa, pakkomielteistä ja masentavaa. Mikään ei ole riittävää, mikään lukema vaaán näytöllä ei ole riittävän pieni. Onhan se tullut aikaisemminkin todettua. Jos uskaltaisin lakata pelkäämästä, kaikki voisi muuttua, minun elämästäni voisi vihdoinkin tulla elämisen arvoista, aitoa, oikeaa.

Olen kulkenut tämän tien niin kovin monta kertaa, miksi uskoisin niihin valheisiin joita pääni syytää? Sitten kun olet laiha, olet kaunis, ihailtu, kadehdittu, rakastettu...ei se mene niin. 

Tiedän sen, ja siksi mietin, haluanko uhrata taas vuosia elämästäni, tuhlata ne tähän säälittävään ja merkityksettömään projektiin joka ei ikinä tule päätökseen? Olen tainnut oppia näistä vuosista jotain, oikeastaan aika paljonkin. Oppia ymmärtämään itseäni. Oppia ymmärtämään näitä ajatuksieni kulkemia reittejä. Viisastunut? En nyt sentään.

Mutta minä en ole riittävän laiha alkamaan parantua, kuulostaako mahdottomalta yhtälöltä? Luultavasti, mutta niin minun pääni sanoo. Vielä neljä kiloa, sitten voin alkaa elämään. Hah. Säälittävää ja valheellista, miksi kuitenkin uskon niin? Jospa tällä kertaa se riittäisi, kilomäärä vaaán näytöllä olisikin sopiva, kerrankin riittäisin itselleni? Minä en huijaa ketään, en edes itseäni. Minun pitäisi hankkia elämä, tässä ei ole mitään järkeä.

Kaipaan rakkautta, kaipaan hymyä, kaipaan alkoholia, kaipaan ystäviäni.

Kun koko elämä on "sitten kun..."