Olo on ollut neutraali, mitääsanomaton suorastaan. Hengittänyt tätä saastunutta ilmaa keuhkoihini, tuntuu kuin tukehtuisin, mutta kuitenkaan en pysty kertomaan kenellekkään miltä minusta oikeasti tuntuu. Valehtelen ja vedän kasvoilleni hymyilevän naamion. Ainoastaan internetissä, pystyn kertomaan rehellisesti (joskin kaunistellen) kuinka minulla oikeasti menee. En halua olla perheelleni ja läheisilleni vaivaksi, huolestuttaa heitä turhantähden. Olen ollut sairas jo niin monta vuotta, hyviä ja huonoja kausia, kuinka he enää jaksaisivat katsoa kun teen uutta romahdusta. Olenko minä romahtamassa? En tietenkään. Minähän olen elämäni kunnossa, syön x sataa kaloria päivässä, vihaan itseäni päivä päivältä entistä enemmän, kun katson peiliin näen helvetinmoisen valaan. Kuitenkin vaaka sanoo että alaspäin on tultu lähes kymmenen kiloa. Vielä matkaa tavoitteeseeni. Tavoitteeseeni joka saa riittää (uskonko tähän paskan jauhantaan itsekkään. Hm. En)

Kukaan ei näe minun pääni sisälle, ei edes psykiatrini, hänellekkin valehtelen päin naamaa, jauhan menneestä elämästä vaikka pitäisi puhua nykytilanteesta. Sairas pääni kääntää tämänkin asian minua vastaan, en ole riittävän laiha kun kukaan ei huomaa laihtumistani. Niinhän se on saatanan mammuutti.

Läski mikä läski, siitä ei pääse yli eikä ympäri.