Valitsin nimimerkikseni "pikkusiskon" sillä minä todellakin voin olla jonkun lukijan (lukeeko tätä edes kukaan) pikkusisko, olen nuori syntynyt vuonna 1989, tavalliseen suomalaiseen perheeseen, minulla on kaksi siskoa ja yksi velipuoli. Vanhempani erosivat kun olin alle kouluikäinen. Tämän jälkeen elämässäni on tapahtunut paljon, mullistaviakin asioita, mutta ei niistä sen enempää. Sairastuin syömishäiriöön jo hyvin nuorena, merkkejä tunnesyömisestä ja ahmimisesta on jo varhaisesta lapsuudesta, tämä johti ylipainoon josta sain kuulla niin lääkärien kuin ikätovereideni suusta. Laihdutin ensimmäisen kerran ollessani 10-vuotias, menestyksekkäästi kaloreita laskemalla ja liikuntaa lisäämällä karistin muutamissa kuukausissa yli kymmenen kiloa. Kaikki kehuivat ja ihmettelivät saavutustani. Tällöin ensimmäisen kerran yhdistin itsekurin ja onnistumisen painooni. Pari vuotta kului, kaloreita laskin edelleen, mutta hieman herpaannuin tiukoista säännöistäni. Painoni nousi normaalipainon ylärajoille.

Elin kuitenkin villiä ja vapaata murros-ikää, juopottelin ystävieni kanssa, kävin discoissa ja hengailin ostarilla. Eräs päivä käänsi kelkan suunnan, jouduin raiskauksen uhriksi ollessani 15-vuotias. Sen jälkeen uppouduin täysin omiin maailmoihini, halusin kontrollia elämääni, ja sitä löysinkin tutusta ja turvallisesta ruuan tarkkailusta ja kalorien laskemisesta. Syömiseni väheni vähenemistään ja sosiaalinen elämäni kariutui minimiin. Painoni tippui reippaasti yli viisitoista kiloa puolessa vuodessa, jouduin sisätautiosastolle sairaalaan ruokittavaksi, ja pakko-oireinen käyttäytymiseni paheni entisestään. Ruuan terveellisyydestä ja syömisen oikeaoppisuudesta tuli ehdottoman tärkeää, kaikki normaalista poikkeava ahdisti. Selvisin kuitenkin peruskoulusta kunnialla, päästötodistukseni keskiarvo oli 8,7.

Kotiuduin sairaalasta kesäkuussa 2005, elämääni hallitsivat pakkoliikunta, tarkat ruokailu ajat ja rutiinit. Elämä oli yhtä kikkailua ruuan ja kaloreiden kanssa. Punnituksissa fuskasin lipittämällä litrakaupalla vettä.

Tuli syksy ja muutin uudelle paikkakunnalle asumaan siskoni kanssa, hän lähti työharjotteluun ja jäin yksin omien pakkomielteideni kanssa. Jätin käymättä punnituksissa. Oloni oli epätoivoinen ja aliravitsemuksesta johtuen todella heikko. Tukikäyntini psykologilla vei minut terveydentilani tarkastukseen keskus-sairaalaan. Paino oli tippunut huomattavasti edellisestä punnituksesta, jouduin samantien jäämään osastolle. Paino jatkoi laskemistaan sairaalassa ja minut laitettiin nenämahaletkuun. Painoindeksini oli tuolloin alle 13. Vietin muutaman viikon sisätautiosastolla, jonka jälkeen minut siirrettiin psykiatriselle suljetulle osastolle, edelleen letkuissa. Siellä oleminen oli yhtä helvettiä, minua kohdeltiin julmasti ja välinpitämättömästi, ihmisarvoani loukattiin ja minua halveksuttiin. Tunsin itseni todella saastaiseksi ja vääränlaiseksi, syytin kaikesta itseäni.

Osastolla asetetut painotavoitteet olivat pelottavia, minun piti lihottaa itseäni yli kymmenen kiloa ennen kuin pääsisin kotiin. Fuskasin edelleen punnituksissa kittaamalla vettä, mutta oltuani osastolla viisi kuukautta asia huomattiin ja jouduin taas erityis-tarkkailuun. Aloin ahmimaan ja painoni nousikin vaaditut kymmenen kiloa parissa kuukaudessa. Kesällä 2006 minut uloskirjoitettiin ja tunnen edelleen suunnatonta vihaa ja tunnen joutuneeni kokemaan vääryyttä tuolla osastolla. Kirjallinen valitus tehtiin, ja sairaalan ylilääkäri hylkäsi sen, sekopäisen lääkärini sanojen perusteella.Osasto aika on traumatisoinut minut pysyvästi, enkä usko koskaan pääseväni totaalisesti kokemuksieni yli.

Kukaan ei kiinnittänyt huomiota ahmimiseeni, joten sairastuin bulimiaan, oksentelu ja ahmiminen jatkuivat noin puoli vuotta kenenkään huomaamatta. Vuoden vaihteessa anoreksia palasi seuralaisekseni, ja sillä tiellä olen edelleen. Painoa on nyt tippunut normaalipainosta noin kahdeksan kiloa ja tavoitteeseeni on vielä reilusti matkaa. En enää jaksa välittää mistään, minun täytyy vain olla laiha. Muuta päähäni ei tällä hetkellä mahdukkaan. Ehkä tämä kertoo paljon saamani hoidon "onnistumisesta", ilman omaa tahtoa ihmistä on aika vaikea parantaa. Käyn nykyään terapiassa, mutta en koe siitä olevan mitään apua.

Yhteenvetona voisin siis sanoa että uin tässä helvetin suossa vuodesta toiseen, eikä minulla ole voimia taistella vastaan. Helpompaa keskittyä kiloihin ja kaloreihin, kuin paneutua niihin asioihin joilla elämässä on oikeasti merkitystä.