Yöllä sain unen kuuden aikaan, sitä riittikin reippaasti yli neljään iltapäivällä. Vihaan omaa ruumistani niin kovin, etten tiedä kuinka olisin. Pakko laihtua. Jatkuvasti tunnustelen kroppaani, metsästän luita. Luut, miksi ne ovat minulle pakko-mielle? Sormet kääntyvät käsivarren ympärille, ei vielä, ei vielä riittävästi.

Milloinkohan olisin tyytyväinen, mikä olisi riittävää? Ehkä se että missään ei olisi ylimääräistä, kaikki olisi vain luuta ja nahkaa, se ei ole kaunista, mutta onko tämä sairaus koskaan kaunista? Ei. Anorektinen ruumis on ruma ja oksettava, se on julma totuus. Iho täynnä lagunoa, suonet pinnassa, rintakehä paljastaa luuston muodon, silmät hohkaavat suurina kuin lautaset, hiukset tippuvat ja kynnet halkeilevat. Kaunista?

Uskon että joku eksyy tähän päiväkirjaan Pro-ana mentaliteetilla, kuten huomaatte, minä en ole mikään helvetin pro, en ole koskaan ollut, enkä koskaan tule olemaan. Minä taidan olla jonkin sortin wannabe- tai ex-anorektikko. En ole riittävän laiha.

Tänään pitäisi käydä kaupassa, ehkä puuhailla jotain kotosalla. Pakko-liikunnasta olen aika hyvin päässyt eroon, tällä hetkellä sairauteni näkyy vain syömisen rajoittamisena. Jokainen varmasti ajattelee että minusta tulee laiha-läski ei lihaksia, no voin lohduttaa että minä en pidä lihaksista, mielestäni ne eivät sovi tähän narkkari-ihanteeseeni. Paino-tavoitteeseeni on matkaa viisi kiloa, nyt kahdeksan tiputettu, viisi jäljellä, sitten on pakko riittää ettei käy kutsu osastolle (joskin minusta tulee täysi-ikäinen ja pakko-hoito kriteerit muuttuvat, joten tämä on ihan oma päätökseni) Haluan olla laiha, mutta en halua näyttää jänne-eläimeltä.Piste.