Sitä katsoo elämää ihan uudesta vinkkelistä tyhjennettyään jääkaapin sisällön vatsalaukkunsa välityksellä viemärin vietäväksi, oikeastaan ei, mutta pakko myöntää että bulimointi tuntui ihanan tutulta ja turvalliselta. Hyi minua, menee melkein pro-meiningin puolelle (ehkä on mennyt aikaisemminkin, mutta väliäkö tuolla, tuskimpa kenelläkään on oikeutta minun toimintaani ja anonyymejä ajatuksiani arvostella)

Viikonlopun Repsahdus isolla R:llä aiheutti suunnatonta itseinhoa jälkikäteen, mutta muuten olo on ollut varsin mitäänsanomaton. Terapeuttinikin sanoi että minulla ei ole anoreksiaa, joten siitä sitten käänsin itselleni uuden syyn laihduttaa vielä muutama kilo. Kiitos vitusti näistäkin paranemistani edistävistä sanoista. Hän ei myöskään kommentoinut sitä, että kerroin ajattelevani kaloreita ja laihduttamista lähes päätoimisena aktiviteettinani, kai se on minulle ihan aiheellistakin. Vitun oksettava läski.

Anteeksi härski kielenkäyttöni, mutta minua suorastaan ottaa päähän tällä hetkellä tämä sairaus. Se supistaa elämän niin olemattoman pieneksi, surkeaksi ja uuvuttavaksi. Ei hetkeäkään jolloin saisi olla rauhassa. Olen päässyt pahimmista anoreksia-ajoista eteenpäin, huimastikkin. Pakko-liikunta on huomattavasti vähäisempää, voin istua. Kuulostaa varmaan normaalin/vähemmänkin normaalin ihmisen korvaan kummalliselta ilon-aiheelta, mutta joskus oli aika kun minä en Voinut istua. Joten iloitsen edes tästä muutoksesta. Olen huomannut että laihtuakseen ei tarvitse liikkua 24/7, pelkkä ruokavalion säännöstelykin riittää. Pitäisikö minun laihduttaa? Ei, mutta sairaspääni on toista mieltä, tästäkin asiasta.

Äh, meneepä taas sekavaksi. Ensin kiukkuan tätä paskaa ja sitten puhun siitä kuin se olisi ihan "normaalia", helvetin ristiriitainen ihminen, ei voi muuta todeta.

Todella sekava vuodatus taas, ottaa selkoa ken haluaa, alan vain olla todella väsynyt tähän syömistaisteluun ja ainaiseen itseni tarkkailemiseen, haluaisin elämäni takaisin, miksi se on niin helvetin paljon pyydetty...

Varmasti jonkun olisi helppoa sanoa, tietenkin kohti elämää, minulle se ei ole niin yksiselitteistä, sairaat ajatukset valtaavat mieleni päivä päivältä uppoan syvemmälle, halusin tai en. Tiedän että jos valitsen viisaasti, voin vielä oppia elämisen jalon taidon, mutta sitä en osaa sanoa, onko minulla voimia kääntää nämä kaikki negatiiviset ajatukset itsestäni voimavaraksi. Se on suuri urakka, jossa en ole koskaan onnistunut.

Miksi sitten hylkäisin, tämän kalorien ja kilojen täyteisen elämän, laihuuden ihannoinnin ja laihduttamisen kierteen? Suoraan sanottuna, se on perseestä. Tyhjää ja puuduttavaa, pakkomielteistä ja masentavaa. Mikään ei ole riittävää, mikään lukema vaaán näytöllä ei ole riittävän pieni. Onhan se tullut aikaisemminkin todettua. Jos uskaltaisin lakata pelkäämästä, kaikki voisi muuttua, minun elämästäni voisi vihdoinkin tulla elämisen arvoista, aitoa, oikeaa.

Olen kulkenut tämän tien niin kovin monta kertaa, miksi uskoisin niihin valheisiin joita pääni syytää? Sitten kun olet laiha, olet kaunis, ihailtu, kadehdittu, rakastettu...ei se mene niin. 

Tiedän sen, ja siksi mietin, haluanko uhrata taas vuosia elämästäni, tuhlata ne tähän säälittävään ja merkityksettömään projektiin joka ei ikinä tule päätökseen? Olen tainnut oppia näistä vuosista jotain, oikeastaan aika paljonkin. Oppia ymmärtämään itseäni. Oppia ymmärtämään näitä ajatuksieni kulkemia reittejä. Viisastunut? En nyt sentään.

Mutta minä en ole riittävän laiha alkamaan parantua, kuulostaako mahdottomalta yhtälöltä? Luultavasti, mutta niin minun pääni sanoo. Vielä neljä kiloa, sitten voin alkaa elämään. Hah. Säälittävää ja valheellista, miksi kuitenkin uskon niin? Jospa tällä kertaa se riittäisi, kilomäärä vaaán näytöllä olisikin sopiva, kerrankin riittäisin itselleni? Minä en huijaa ketään, en edes itseäni. Minun pitäisi hankkia elämä, tässä ei ole mitään järkeä.

Kaipaan rakkautta, kaipaan hymyä, kaipaan alkoholia, kaipaan ystäviäni.

Kun koko elämä on "sitten kun..."

Kukaan ei näe minun pääni sisälle, ei edes psykiatrini, hänellekkin valehtelen päin naamaa, jauhan menneestä elämästä vaikka pitäisi puhua nykytilanteesta. Sairas pääni kääntää tämänkin asian minua vastaan, en ole riittävän laiha kun kukaan ei huomaa laihtumistani. Niinhän se on saatanan mammuutti.

Läski mikä läski, siitä ei pääse yli eikä ympäri.

Tietenkin tänään oli liikenteessä tavanomaista enemmän juoppoja jotka ottivat asiakseen kommentoida ulkoista olemustani, minun pitäisi selkeästi muuttua maskuliinisemmaksi jotta saisin kulkea rauhassa. Niille känni-ääliöille on ihan sama olenko nuori,vanha, lihava, laiha, ruma, kaunis, kunhan vaan olen nainen. Oksettavaa, todellakin. Jos minulla olisi lapsia en antaisi heidän liikkua noilla kujilla yksin, pelkäisin varmaan kuollakseni heille sattuvan jotain pahaa. Maailma on nykyään niin sairas paikka.

Ei siinä että tarkoitukseni olisi hankkia lapsia, ei suinkaan. Lapsia tässä maailmassa riittää, yksinäisiä, perheettömiä, pahoinpideltyjä ja kaikin mahdollisin tavoin satutettuja. Miksi pitäisi tehdä lapsia vain lisääntymisen vuoksi, kun niin moni lapsi kaipaisi omaa kotia ja rakkautta. Jos joskus hankin lapsia/lapsen niin adoptoin, ehdottomasti. Toisekseen minulla ei ole edes mahdollista saada omia lapsia.

Ystäväni kutsui minut tänään hänen luokseen iltaa viettämään, en edes vaivaantunut ilmoittamaan etten tule, todella epäkohteliasta ja itsekästä käytöstä. Minun sietäisi hävetä. Ehkä sitten kun pääsen tavoitteeseeni, jospa sitten uskaltaisin juodakkin hieman. Olen miettinyt että kuinkahan nasevasti kolahtaisi päähän tällä hetkellä, kun syöminen on mitä on? Varmaan aika kiitettävästi, jopa minulla jolla on uskomattoman hyvä viinapää puolitoista metriseksi nais-ihmiseksi. Ei varmaan montaa kaljaa vaatisi.

Eilen illalla mietin syömishäiriötäni, aijonko koskaan täysin parantua? Kyllä minä aijon, en vain oikein tiedä milloin. Ehkä jonain päivänä. Luulen kuitenkin että kalorilaskurin pörräämistä en kykene pysäyttämään, se on kuitenkin kuulunut elämääni jo ainakin seitsemän vuotta. Eikä se itsessään haittaa, vähäsen rajoittaa toki, mutta sen kanssa on oppinut elämään. Pakkokai sitä on ollut.

Ostin tänään itselleni uuden suloisen skottiruudullisen laukun, aika herttainen. Lisäksi löysin minulta uupuvan Diablon levyn hintaan kuusi euroa, sekä samettiset balleriinatossut <3 Negatiivistahan tässä shoppailussani on se, että tilini tyhjenee uhkaavaa vauhtia, vuokrakin pitäisi yli huomenna maksaa ja olen jo oikeastaan kaikki saamani etuudet tälle kuulle käyttänyt *viheltelee* Sellaista se materialistin elämä on, koko ajan saa olla kusi sukassa että onko tilillä katetta, kun ruokaakin pitäisi ostaa (rehut on yllättävän kallitta näin talvella) ja laskutkin maksaa. Minä shoppailen ahdistukseeni, masennukseen, onnen ja surun tunteisiin, tyhjään oloon, haaveiluun, turtumukseen... oikeastaan kaikissa tunnetiloissa. Täytän tätä sisäistä tyhjiötä ja yksinäisyyttä materialla. Se on minun keinoni saada edes hetkeksi hyvä olo, jonka jälkeen iskee luonnollisesti hetkellinen morkkis, mutta se on sen arvoista. Paska ihminen, minkäs teet.

Tänään heräsin hieman ennen viittä iltapäivällä, juuri sopivan myöhään. Istuin tovin tietokoneen ääressä, seuranani puolen litran kahvi-muki (johon muuten käytän epäinhimmillisen paljon makeutusainetta). Ilman kofeiinia olisin varmaan aivo-kuollut. No, mutta muutaman hetken horroksesta toivuttuani, puin ylleni lämpimästi (kaksi hametta, kahdet paksut sukkahousut, kolme paitaa, kaulahuivi, lapaset, hattu ja takki) ja lähdin tappamaan aikaa sekä kaloreita kaupungin vilinään. Olo oli ihmeellisen kevyt ja seesteinen, tälläisiä tuntemuksia olisi tervetullutta tulla useamminkin. Kiertelin tovin keskustassa, vaatekaupoissa, sovituskopeissa, kävin maksamassa muutaman laskun ja ostamassa ruokakaupasta hedelmiä, vihanneksia ja uusimman iltalehden.

Lehdestä sain taas lukea kuinka Oulussa oli raiskattu 17-vuotias tyttö, saatanan mutiaiset. Sitä alkaa pohtimaan että onko ulkona liikkuminen iltahämärällä enää laisinkaan turvallista? Oikeastaan en jaksa pelätä raiskaajia, jos sattuu omalle kohdalle, niin huutaisin kuin palosireeni. Luultavasti myös itsepuolustustaitojen opettelusta (vuosia sitten) voisi olla hyötyä. Se vaan on suorastaan perseestä, että nämä mutiais-raiskaaja-paskat tuppaavat liikkumaan isolla porukalla, siinä ei tälläinen puolitoistametrinen neitokainen oikein ole niskan-päällä

Ehkä luotan ulkonäköni karkoittavaan voimaan, tuskin kukaan kiinostuu noin kuusikymppisen näköisestä, mustanpuhuvasta, ketjupolttajasta. Tai no mistäpä heidän seksuaalisia intrestejään voi tietää, sairaat paskiaiset. Tekisi mieleni tappaa ne kaikki.

Minäkö rasisti? Höpöhöpö. Tänäänkin aukaisin itsepalvelu-aikana pankin oven ulkomaalaiselle pariskunnalle ja eilen pidin ovea auki naapuruston italiaanolle. Olen siis hyvin suvaitsevainen ja avarakatseinen ihminen (PASKAT). Olen havainnut että näin yö-aikaan ohjelmatarjonta televisiossa on suorastaan aliarvoista, niin kukapa muu valvookaan tähän aikaan arkiöinä kuin sosiaalisesta elämästä syrjäytynyt erakoitunut, sairaslomalla oleva yhteiskunnan pohjasakka luuseri.

Ah, pääsinpä taas morkkaamaan itseäni julkisesti (tai vähemmän julkisesti, eihän tätä kukaan lue) Päivä on muuten sujunut totutun kaavan mukaan, rajoitetuilla ruokailuilla ja runsaalla tupakoinnilla. Ei siis mitään uutta pikkusiskon taivaan alla.

Milloinkohan olisin tyytyväinen, mikä olisi riittävää? Ehkä se että missään ei olisi ylimääräistä, kaikki olisi vain luuta ja nahkaa, se ei ole kaunista, mutta onko tämä sairaus koskaan kaunista? Ei. Anorektinen ruumis on ruma ja oksettava, se on julma totuus. Iho täynnä lagunoa, suonet pinnassa, rintakehä paljastaa luuston muodon, silmät hohkaavat suurina kuin lautaset, hiukset tippuvat ja kynnet halkeilevat. Kaunista?

Uskon että joku eksyy tähän päiväkirjaan Pro-ana mentaliteetilla, kuten huomaatte, minä en ole mikään helvetin pro, en ole koskaan ollut, enkä koskaan tule olemaan. Minä taidan olla jonkin sortin wannabe- tai ex-anorektikko. En ole riittävän laiha.

Tänään pitäisi käydä kaupassa, ehkä puuhailla jotain kotosalla. Pakko-liikunnasta olen aika hyvin päässyt eroon, tällä hetkellä sairauteni näkyy vain syömisen rajoittamisena. Jokainen varmasti ajattelee että minusta tulee laiha-läski ei lihaksia, no voin lohduttaa että minä en pidä lihaksista, mielestäni ne eivät sovi tähän narkkari-ihanteeseeni. Paino-tavoitteeseeni on matkaa viisi kiloa, nyt kahdeksan tiputettu, viisi jäljellä, sitten on pakko riittää ettei käy kutsu osastolle (joskin minusta tulee täysi-ikäinen ja pakko-hoito kriteerit muuttuvat, joten tämä on ihan oma päätökseni) Haluan olla laiha, mutta en halua näyttää jänne-eläimeltä.Piste.

Elin kuitenkin villiä ja vapaata murros-ikää, juopottelin ystävieni kanssa, kävin discoissa ja hengailin ostarilla. Eräs päivä käänsi kelkan suunnan, jouduin raiskauksen uhriksi ollessani 15-vuotias. Sen jälkeen uppouduin täysin omiin maailmoihini, halusin kontrollia elämääni, ja sitä löysinkin tutusta ja turvallisesta ruuan tarkkailusta ja kalorien laskemisesta. Syömiseni väheni vähenemistään ja sosiaalinen elämäni kariutui minimiin. Painoni tippui reippaasti yli viisitoista kiloa puolessa vuodessa, jouduin sisätautiosastolle sairaalaan ruokittavaksi, ja pakko-oireinen käyttäytymiseni paheni entisestään. Ruuan terveellisyydestä ja syömisen oikeaoppisuudesta tuli ehdottoman tärkeää, kaikki normaalista poikkeava ahdisti. Selvisin kuitenkin peruskoulusta kunnialla, päästötodistukseni keskiarvo oli 8,7.

Kotiuduin sairaalasta kesäkuussa 2005, elämääni hallitsivat pakkoliikunta, tarkat ruokailu ajat ja rutiinit. Elämä oli yhtä kikkailua ruuan ja kaloreiden kanssa. Punnituksissa fuskasin lipittämällä litrakaupalla vettä.

Tuli syksy ja muutin uudelle paikkakunnalle asumaan siskoni kanssa, hän lähti työharjotteluun ja jäin yksin omien pakkomielteideni kanssa. Jätin käymättä punnituksissa. Oloni oli epätoivoinen ja aliravitsemuksesta johtuen todella heikko. Tukikäyntini psykologilla vei minut terveydentilani tarkastukseen keskus-sairaalaan. Paino oli tippunut huomattavasti edellisestä punnituksesta, jouduin samantien jäämään osastolle. Paino jatkoi laskemistaan sairaalassa ja minut laitettiin nenämahaletkuun. Painoindeksini oli tuolloin alle 13. Vietin muutaman viikon sisätautiosastolla, jonka jälkeen minut siirrettiin psykiatriselle suljetulle osastolle, edelleen letkuissa. Siellä oleminen oli yhtä helvettiä, minua kohdeltiin julmasti ja välinpitämättömästi, ihmisarvoani loukattiin ja minua halveksuttiin. Tunsin itseni todella saastaiseksi ja vääränlaiseksi, syytin kaikesta itseäni.

Osastolla asetetut painotavoitteet olivat pelottavia, minun piti lihottaa itseäni yli kymmenen kiloa ennen kuin pääsisin kotiin. Fuskasin edelleen punnituksissa kittaamalla vettä, mutta oltuani osastolla viisi kuukautta asia huomattiin ja jouduin taas erityis-tarkkailuun. Aloin ahmimaan ja painoni nousikin vaaditut kymmenen kiloa parissa kuukaudessa. Kesällä 2006 minut uloskirjoitettiin ja tunnen edelleen suunnatonta vihaa ja tunnen joutuneeni kokemaan vääryyttä tuolla osastolla. Kirjallinen valitus tehtiin, ja sairaalan ylilääkäri hylkäsi sen, sekopäisen lääkärini sanojen perusteella.Osasto aika on traumatisoinut minut pysyvästi, enkä usko koskaan pääseväni totaalisesti kokemuksieni yli.

Kukaan ei kiinnittänyt huomiota ahmimiseeni, joten sairastuin bulimiaan, oksentelu ja ahmiminen jatkuivat noin puoli vuotta kenenkään huomaamatta. Vuoden vaihteessa anoreksia palasi seuralaisekseni, ja sillä tiellä olen edelleen. Painoa on nyt tippunut normaalipainosta noin kahdeksan kiloa ja tavoitteeseeni on vielä reilusti matkaa. En enää jaksa välittää mistään, minun täytyy vain olla laiha. Muuta päähäni ei tällä hetkellä mahdukkaan. Ehkä tämä kertoo paljon saamani hoidon "onnistumisesta", ilman omaa tahtoa ihmistä on aika vaikea parantaa. Käyn nykyään terapiassa, mutta en koe siitä olevan mitään apua.

Yhteenvetona voisin siis sanoa että uin tässä helvetin suossa vuodesta toiseen, eikä minulla ole voimia taistella vastaan. Helpompaa keskittyä kiloihin ja kaloreihin, kuin paneutua niihin asioihin joilla elämässä on oikeasti merkitystä.